[et_pb_section fb_built=”1″ theme_builder_area=”post_content” _builder_version=”4.21.2″ _module_preset=”default”][et_pb_row _builder_version=”4.21.2″ _module_preset=”default” theme_builder_area=”post_content”][et_pb_column _builder_version=”4.21.2″ _module_preset=”default” type=”4_4″ theme_builder_area=”post_content”][et_pb_text _builder_version=”4.21.2″ _module_preset=”default” theme_builder_area=”post_content” hover_enabled=”0″ sticky_enabled=”0″]
Kekri, vanhalta nimeltään Köyri, on vuodenkierron päätösjuhla, sadonkorjuun aika. Nykyään sen ajankohta on 31.10-1.11. Ennen muinoin kekrin aika syksyllä vaihteli, kukin talo vietti kekriä siinä kohtaa, kun syksyn työt, eli sadonkorjuu ja teurastukset saatiin päätökseen.
Kekriaatto oli kuluvan vuodenkierron viimeinen päivä ja itse kekripäivä tai myöhemmässä perinteessä talvipäivänseisaus ensimmäinen. Kekriä seurasi jakoaika, jota pidettiin hyvin enteellisenä seuraavan vuodenkierron tapahtumille. Kekriä seuraavia 12 vuorokautta pidettiin pienoismallina koko tulevasta vuodesta, kunkin päivän edustaessa yhtä vuodenkierron kuukautta. Se mitä näinä päivinä nähtiin, tehtiin, ja millainen sää oli, oli enne koko seuraavaan vuoteen.
Ennen oli tapa, että kekrinä piti syödä ja juoda hyvin, nauttia maan ja metsän runsaat antimet ja myös ruokkia yltäkylläisesti jokainen, joka vain taloon sattui sisään kävelemään. Sen katsottiin tuovan talolle menestystä koko seuraavaksi vuodeksi, runsaan sadon ja yltäkylläisen elämän.
Myös talon haltijaa, eli kotitonttua ja saunatonttua muistettiin kekrinä. Oli tapana, että väki meni kekrinä saunomaan ja kattoi juhlapöydän kaikkine ruokineen jo ennen saunaan lähtöä, jättäen näin haltijalle tilaa käydä syömässä ihmisten poissa ollessa. Samoin saunasta lähtiessä saunatontulle heitettiin vielä löylyt, toisinaan vedestä, johon oli sekoitettu olutta ja usein myös lämmin kylpyvesi jätettiin tontun saataville ihmisten lähtiessä.
Nykyään myös suomessa kekrin tapoihin ja perinteisiin on sekoittunut englanninkielisten maitten Halloween, jonka juuret ovat kelttien hyvin kekrin tyyppisessä juhlassa, samhainissa ja kristillinen pyhäinmiestenpäivä, jota vietetään marraskuun alussa.
Itse luonto, sekä juhlaperinteet, joissa näkyy sadonkorjuu, kuoleman iloinen karnevalisoiminen ja uuteen vuodenkiertoon valmistautuminen, puhuvat kekrin merkityksestä nykypakanalle.
Kekri on mitä otollisin aika muistaa omia rakkaita kuolleita ja kurkistaa tulevaisuuteen. Onhan verho silloin maailmoiden välillä ohut. Noita voi kekrin aikaan nähdä ja tuntea, miten luonnonhenget muuttavat pois talven alta, kun maa valmistautuu kuolemaan.
Syys öiden myrskyistä puolestaan on olemassa tarina, jonka mukaan Herne metsästäjä, kelttikulttuurin sadonkorjuun ja metsästyksen jumala, ajaa myrskyn ulvoessa villiä ajoa yli maiden ja mantujen, jotta kaikki harhailevat henget ja sijattomat kuolleet tulisivat löydetyksi ja kootuksi turvallisesti henkimaailman puolelle. Englannin maaseuduilla on yhä paikka paikoin perinne, että koiria ei jätetä syys öinä ulos. Sanotaan että ne eivät voi vastustaa Hernen ajokutsua ja karkaavat mukaan ajokoirien laumaan, jos kutsu käy.
Samankaltaista tarinaa kerrottiin Skandinaviassa Odinista. Muinoin olikin tapa, että viimeinen viljalyhde jätettiin korjaamattomana pellolle Odinin ja hänen ajojoukkonsa hevosten ruuaksi.
Nykyajan ihminenkin voi myrskyisen yön jälkeen syksyllä tuntea, miten ympäristö on raikastunut ja puhdistunut, kun villi ajo on pyyhkinyt maan yli ja vienyt pois tukkeutunutta energiaa ja henkiä, joilla ei ole leposijaa.
Kekri päättää yhä vuodenkierron. Sen aikoihin on hyvä hiljentyä tarkastelemaan mennyttä vuoden kiertoa, ja sitä mitä on saanut aikaan edellisenä vuonna. Mihin suuntaan on itse kasvanut ihmisenä? Millaista maagista työtä on tehnyt ja onko se kantanut hedelmää? Entäpä oma arkinen työ tai opiskeluelämä, vastaako se niitä tavoitteita ja tarpeita, joita on omalle elämälleen ylipäänsä asettanut? Kekri on sadonkorjuu, ei pelkästään maan antimien, vaan myös oman elämän ja kasvun.
Vuodenkierron viimeisenä päivänä kekri puhuu kuoleman merkityksestä ja siitä, että vanhasta on päästettävä irti, jotta uutta voi tulla tilalle.
Ihminen voi lokakuun lopulla ryhtyä tietoisesti hidastamaan tahtia. On hyvä antautua luonnon vaatimaan rytmiin ja vetäytyä hiljaisuuteen ja lepoon vuoden pimeimmäksi ajaksi. Lokakuuta seuraava kuukausi, marraskuu, puhuu myös kuolemasta, hiljaisuudesta ja levosta. Sana marras tarkoittaa hedelmätöntä tai kuollutta.
Marraskuu on oivaa aikaa tehdä syvää psyykkistä työtä unien, enteiden, pakanamatkojen ja oman elämänsä hiljaisen, meditatiivisen tarkkailun muodossa. Sen verran kuin voi, on hyvä myös noudattaa luonnon rytmiä. Herätä aamuisin hitaasti ja pitkän kaavan mukaan hämärän haihtumiseen ja mennä illalla aikaisin nukkumaan, jos väsyttää. Kaikki hiljainen oleskelu kynttilän valossa ja villasukat jalassa, rauhalliset puuhat ja rytmin hidastus ovat hyvä tapa suostua siihen, että vuodenkierron hiljaisin ja rauhallisin aika on nyt koittanut.
Marraskuu on eräänlainen välitila kekrin ja joulun, vuodenkierron lopun ja uuden alun välissä, jolloin voi unelmoida seuraavaa vuodenkiertoa todeksi ja kerätä energiaa uutta työskentelyä varten.
Tämä oli huomioitu myös muinaisen suomen kekritavoissa. Jakoaikana oli ainakin kahdentoista vuorokauden ajan kaikki raskas työ kiellettyä ja taloista ei tuolloin myöskään myyty tai luovutettu mitään pois. Oli sanonta ” Sitä minkä kekrinä menettää, ei koskaan takaisin saa”.
Nykypakana voi kekrinä viettää sekä sadonkorjuuta, rakkaiden kuolleiden muistojuhlaa, että halutessaan Halloweenin tapaista iloista karnevaalia. Kuoleman tekeminen hauskaksi ja söpöksi asiaksi naamiaispukujen ja kauhukoristeiden muodossa, on myös hyvä opetus siitä, että kuolema ei ole liian vakavasti otettava tapahtuma.
Kuolema on ihmisen elämän viimeinen sadonkorjuu, jonka jälkeen odottaa ensin lepo ja rauha ja sitten myöhemmin kenties uusi elämä toisessa kehossa tai todellisuudessa
[/et_pb_text][/et_pb_column][/et_pb_row][/et_pb_section]
0 kommenttia