[et_pb_section fb_built=”1″ _builder_version=”4.21.2″ _module_preset=”default” global_colors_info=”{}”][et_pb_row _builder_version=”4.21.2″ _module_preset=”default” global_colors_info=”{}”][et_pb_column type=”4_4″ _builder_version=”4.21.2″ _module_preset=”default” global_colors_info=”{}”][et_pb_text _builder_version=”4.23.1″ _module_preset=”default” global_colors_info=”{}”]
Metsien vanhat jumalat
Kautta koko Euroopan aina Suomea ja pohjoismaita myöten on ollut lukuisa joukko metsään ja villiin luontoon liitettyjä jumalia. Ihmiset ajalla ennen kristinuskon tuloa tunsivat heidät hyvin läheisesti, eivätkä he ole mihinkään kadonneet.
On kuitenkin todettava, että monista vanhoista kulttuureista, kivikaudesta puhumattakaan, on jäänyt jälkeen vain kokoelma tavaroita, taidetta ja luolamaalauksia. Eräs arkeologi sanoikin osuvasti, että näiden esineiden ja maalausten tulkinta on meidän nykyajan ihmisten tapa luoda oma tarinamme siitä, mikä kauan sitten eläneille ihmisille oli pyhää ja mikä arkista, mikä edusti jumalia ja mikä ihmisiä ja mikä oli feminiinistä ja mikä maskuliinista. Toisin sanoen, käsityksemme ovat parhaan arvelun ja tulkinnan varassa tehtyjä ja saattavat poiketa jonkin verran siitä mitä näiden vanhojen kulttuurien edustajat ovat itse ajatelleet ja tehneet.
Keitä vanhat jumalat ovat?
Vanhat jumalat ovat erityinen joukko henkimaailman väkeä. He ovat olleet olemassa todella kauan, aivan ihmiskunnan alkuhämäristä saakka, joten heillä on valtava määrä tietoa ihmisistä ja ihmisten maailmasta, kuten myös energioista, hengistä ja henkimaailmasta olemassa. He ovat myös ihmistä suunnattoman paljon viisaampia, voimakkaampia ja maagisempia olentoja.
Mitään kaiken tietäviä tai kaiken voivia olentoja he eivät kuitenkaan ole. Heillä on selkeä oma tahto, omia suunnitelmia ja päämääriä, joihin he pyrkivät. Usein näissä päämäärissä he etsivät ihmisiä, joiden kautta saada nämä asiat aikaan.
Jumalien kanssa yhteydessä oleminen ja suhteen rakentaminen heihin on sekä sinun oma valintasi, että heidän valintansa. Kuten sanoin tuossa yllä, heillä on oma tahto ja toisinaan hyvinkin vahvoja ”mielipiteitä” siitä mitä he haluavat ja kenen kanssa he tahtovat olla tekemisissä.
Oma kokemukseni kuitenkin on, että jos ihminen lähestyy vanhoja jumalia avoimin mielin ja ilman liiallista pelkoa (kunnioitus on toki hyvä ja paikallaan), he suhtautuvat lähestyjään ystävällisesti. Usein käy niin, että ihminen kiinnostuu itse ensin ylipäänsä vanhoista jumalista ja sitten joku tai jotkut heistä kiinnostuvat sinusta.
Tämän kiinnostuksen voi huomata euraavista asioista
- Tietyt aihepiirit tai vanhat, näille jumalille läheiset kulttuurit ja kansat alkavat vetää puoleensa yhä uudestaan.
- Saatat alkaa nähdä unia, joissa kyseinen jumala tai vaikka häneen liitetyt eläimet pyörivät koko ajan. Tai saatat alkaa nähdä näitä eläimiä joka paikassa valveilla.
- Esimerkiksi silloin kun korppijumalatar Morrigan ryhtyi lähestymään minua, variksia ja naakkoja alkoi näkyä koko ajan ja joka paikassa, usein suurina ryhminä jatka tuntuivat ”seuraavan” minua vähän kaikkialle.
Metsien sarvipäiset jumalat
Eräs erityinen suoraan metsiin ja villiin luontoon liittyvä jumalaryhmä ovat sarvipäiset maskuliiniset jumalat. Sarvet itsessään ovat erittäin arkkityyppinen käsite. Useille nykyajan ihmisille jonkun näkeminen vaikkapa tanssimassa poron savet päähän kiinnitettynä tuo välittömän, vahvasti negatiivisen mielikuvan, johon liittyy sellaisia käsitteitä kuin paholainen, musta magia ja pahan palvominen.
Muinaisille ihmisille ja nykyajan shamaaneille ja noidille tämä näky on sen sijaan vahvasti positiivinen. Sarvet edustivat suoraan ylös kohoavina maskuliinista seksuaalisuutta ja hedelmällisyyttä ja myös ”antenneja” joiden kautta ihminen saattoi ammentaa tietoa henkimaailmasta omaan tietoisuuteensa.
Yksi varhaisimmista jumaluuksiin liitetyistä kuvista onkin muinainen luolamaalaus, jossa ihminen istuu meditoimassa suuret kauriin tai poron sarvet päähän kiinnitettynä. Maalauksen on arveltu tarkoittavan sekä shamaanin kykyä olla yhteydessä henkimaailman, että maskuliinista, riistaa tuovaa hedelmällistä jumalaa.
Monille nykyajan henkisille ihmisille kuitenkin ajatus maasta Äiti Maana ja jumalattarena ja ylipäänsä feminiinisten jumaluuksien läsnäolo ja yhteys heihin tuntuu jotenkin pehmeämmältä, helpommalta ja vähemmän pelottavalta, kuin ajatus maskuliinisista, sarvekkaista ja hiukan villeistä jumalista.
Syy tähän kumpuaa aivan suoraan Euroopan yli tuhat vuotta kestäneestä kristinuskon kulttuurisesta, syvälle ihmisten kollektiiviseen alitajuntaan ja tietoisuuteen uponneesta vaikutuksesta. Kun papit tahtoivat vieroittaa ihmiset vanhoista pahoina pidetyistä yhteyksistään luonnon henkimaailmaan ja jumaliin, he käyttivät yhtenä keinona mielikuvien tarkoituksellista vääristämistä.
Niinpä sarvekas, usein pukinsorkkainen ja turkisjalkainen, kenties pöllön tai suden silmäinen vanha villi hedelmällisyyden ja luonnon jumala maalattiinkin yhtäkkiä pahaksi ja kirkko lainasi hänen ulkoasunsa suoraan omalle pääpahalleen eli saatanalle.
Muutamia tunnettuja sarvipäisiä jumalia:
PAN
Pan on yksi vanhimmista Euroopassa tunnetuista luonnon jumalista. Hän on kreikkalaisen mytologian pukinsorkkainen, kiharan tumman turkin peittämä, vuohenkorvainen ja vuohensarvinen huilunsoittelija, joka tanssii metsissä ja vihreillä luonnon niityillä.
Paniin liitetty voimakkain symboli on täydessä erektiossa oleva kookas penis. Hänet kuvataan kreikan muinaisissa patsaissa välillä jopa enemmän eläimellisenä kuin inhimillisenä hahmona turkin ja suhteettoman suuren falloksen kanssa.
Pan oli vastuussa eläinten lisääntymisestä ja hedelmällisyydestä, siitä kun metsästys onnistui mahtavasti tai meni täysin surkeasti ja myös kreikkalaisille tärkeiden kotieläinten, eli vuohien hedelmällisyydestä ja lisääntymisestä.
Paniin liittyneistä seremonioista ei ole säilynyt kirjallista tietoa. Voi kuitenkin arvella, että hänen seremoniansa saivat alkunsa myöhään iltapäivällä ja niihin liittyi lumoava, hypnoottinen huilumusiikki ja villi, seksuaalissävytteinen tanssi. Siellä missä ihmiset tanssivat estoitta villin riemun ja elämänilon vallassa, voi aistia Panin hymyilevän ja soittelevan huilullaan tanssiin kutsuvaa musiikkia yhä tänäkin päivänä.
Kreikassa hänelle lahjoitettiin viljaa, maitoa, oliiveja ja siemeniä ja niitä hän arvostaa lahjoina yhä tänäkin päivänä.
Hänelle voi myös tanssia tai omistaa tanssin, vaikka yökerhon lattialla. Ihmetellä ei sitten kannata, jos musiikki lähteekin viemään aivan erityisen lumoavalla tavalla ja jos huomaa yhtäkkiä tanssineensa hikeen ja uupumukseen asti ymmärtämättä ollenkaan ajan kulua ja sitä että tanssikappaleita onkin soinut jo kymmenen yhteen menoon.
METSIEN VIHREÄ MIES
Monella nykyajan pakanalla: noidalla ja shamaanilla on suuri kiusaus haluta uskoa ja väittää, että jokainen jumala, jonka kanssa he ovat tekemisissä on muinainen ja peräisin aina ihmiskunnan alkuhämäristä. Näin ei kuitenkaan ole laita jokaisen kohdalla. Metsien Vihreä Mies on hyvä esimerkki tällaisesta jumalasta.
Siitä huolimatta hän ansaitsee paikan monen muun, paljon muinaisemman sarvekkaan jumalan rinnalla. Jokaisen jumalan tarina alkaa jostain ja jos Metsien Vihreä Mies itsessään ei olekaan kovin ”vanha” tällä nimellä kuin hänet nykyään tunnetaan, niin häneen liitetyt symbolit ja kuvat ovat vähintään kaksi tuhatta vuotta vanhoja.
Hänen vehreät, lehtien peittämät kasvonsa on maalattu muun muassa monien todella vanhojen kirkkojen seinämaalauksiin tai veistetty hiukan groteskimmassa muodossa räystäskourujen vahtijaksi, ilmeisesti edustamaan kirkkoihhin luontoa ja sen voimia.
Ja juuri tätä hän onkin. Metsien Vihreä Mies, jos kukaan, on luonto itse. Jos katsoo auringon siivilöitymistä lehtipuiden vehreiden oksien lävitse, ruohon peittämiä kukkuloita tai vehreää maisemaa, hänet voi helposti ”nähdä” luonnossa.
Hänen nimensä Vihreä Mies tulee vuodelta 1939, eräistä papereista Lontoon folkloristiikan arkistoissa. Nimen kehittäjä ja antaja oli lady Raglan, joka tahtoi nimetä kirkoissa toistuvat lehväkasvoiset mieshahmot ja groteskit räystäskourujen vartijat jotenkin.
Tätä lady Raglanin nimitystä käytti myöhemmin Margaret Murray, jolla on suuri merkitys nykyajan pakanuuden historiassa. Murrayn ajatus oli, että nimi Vihreä Mies edustaa kaikkia Englannin kirkkoihin maalattuja ja veistettyjä, lehtien ja lehvien peittämiä miehen päitä ja että kyseessä on muinainen metsien ja hedelmällisyyden jumala, joka säilytettiin kirkkoihin, jotta piilossa elävät noidat voisivat käydä palvomassa häntä salaa kirkoissa teeskennelle osallistuvansa kristittyjen jumalanpalveluksiin. Murrayn ajatus ei ole kuitenkaan historiallisesti pätevä, niin kiehtova kuin se onkin.
Vuodesta 1970 sakka Vihreä Mies on kuitenkin edustanut pakanoille: shamaaneille ja noidille metsien vehreää ja hedelmällistä voimaa. Onkin tässä valossa mielenkiintoinen kysymys, syntyykö ylipäänsä jumala ensin vain alkaako hän tarinoista, joita ihmiset kertovat hänestä? On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että Vihreän Miehen ääni on nykyään voimakas ja sen voi helposti kuulla.
Jos vierailee vanhassa kirkossa, jossa on kuva hänestä tai seisoo metsässä puiden keskellä, hänen kuiskauksensa ovat lähes fyysisten korvien tavoitettavissa. Hänestä on tullut nykypäivän maailmassa niin keskeinen luonnon jumaluushahmo, että hänen äänensä on voimakas ja läsnäolonsa tunnettavissa lähes kaikkialla luonnon keskellä.
Vihreälle Miehelle voi puhua luonnossa kuin lämminhenkiselle, viisaalle ystävälle. Hänelle käyvät samat lahjat kuin luonnonhengille ylipäänsä.
Olen itse myös kokenut hänen erityisesti arvostavan ihmisen konkreettisia tekoja luonnon hyväksi. Jonkin metsäalueen siivoaminen lasinsiruista, tupakantumpeista ja muoviroskasta, rahan lahjoitus luonnonsuojelujärjestölle tai johonkin luonnon suojeluun tähtäävään tempaukseen osallistuminen ovat hänelle mieluisia lahjoja.
HERNE METSÄSTÄJÄ
Varhaisimmat kirjalliset maininnat Herne Metsästäjästä ovat noin vuodelta 1600, Englannista. Näin ajateltuna hänkin on sarvipäisten jumalien joukossa varsin nuori tulokas, eikä ollenkaan yhtä muinainen kuin vaikka Pan, jonka juuret yltävät antiikin Kreikkaa edeltäneisiin varhaisiin korkeakulttuureihin tuhansien vuosien taakse.
Ensimmäiset kirjalliset maininnat Herne Metsästäjästä löytyvät itseasiassa Shakespearen näytelmästä Windsorin iloiset leskirouvat, joka on kirjoitettu luultavasti vuosien 1597–1599 välillä ja julkaistu painettuna ensi kerran vuonna 1602. Tuohon aikaan Englanti oli jo kauan ollut kristitty maa ja niinpä tarina Herne Metsästäjästä onkin näytelmässä enemmän kummitusjuttu kuin mikään jumalaan liitettävä mytologia.
On tietysti ihan mahdollista, että Shakespeare keksi koko hahmon tätä näytelmää varten, mutta historiallisten viitteiden valossa se on erittäin epätodennäköistä. Koko näytelmä nimittäin vilisee sellaisia viittauksia Windsorin alueeseen ja kansantarustoon, että Shakespeare tunsi epäilemättä alueen ja sen tarinat hyvin. Onkin luultavampaa, että hän kirjoitti ylös paikallisen tarinan metsässä asuvasta Herne Metsästäjästä, eikä suinkaan keksinyt häntä omasta päästään.
viimeiset 400 vuotta tapa, jolla Herne Metsästäjän ulkonäköä kuvataan, ovatkin sen tyylisiä kuin Shakespearen näytelmässä. On luultavaa, että Shakepearen aikaan tarinat hänestä olivat pelottavia ja kauhukertomuksiksi tarkoitettuja. Yhtä totta on kuitenkin myös se, että vanhan uskonnon jumalista tulee usein uuden uskonnon paholaisia tai muita pelottavia hahmoja.
Herne Metsästäjä on mieshahmo, jonka päässä kasvavat kauriin tai peuran sarvet, silmät ovat pöllön silmät, korvat vuohen korvat ja leuassa kasvaa vuohipukin partaa muistuttava karvoitus. Hän ratsastaa hevosella ja ympärillä juoksevat usein ajokoirat ja kumppaneina lentävät pöllöt ja korpit.
Mutta jos Herne on vanhan kansantaruston ja Shakespearen tekstin yhdistelmä, niin missä hänen oikeat, muinaiset juurensa ovat? Yksi vastaus tähän kysymykseen on katsoa Windsorin alueen historiaa. Vaikka Englanti mielletään yhden vahvan pakannallisen muinaiskulttuurin kodiksi, nimittäin kelttien, siellä asui myös toisia pakanakulttuureja ja kansoja.
Windsorin alueella eli viikinkejä siihen aikaan, kun viikinkejä Englannissa oli. Viikingit toivat mukanaan omat myyttinsä ja jumalansa. Yksi viikinkien pääjumalista oli Odin, jonka toisena nimenä on Woden. Tarinat viisaasta jumalasta nimeltä Woden tai Odin, joka hirtti itsensä maailmanpuu Yggdrasilliin tuodakseen ihmiselle riimujen lahjan ja viisautta ja joka johtaa syksyin ”villiä ajoa” eli syksyn myrskyöinä tapahtuvaa kuolleiden sielujen kokoamista ja metsästystä pois elävien mailta on hämmästyttävän samankaltainen Herne Metsästäjän kanssa.
Brittiläisessä kansantarustossa hän on nimittäin viisauden tuoja metsässä kulkeville ihmisille, metsän ja maan jumala ja ajokoirineen villin ajon toimeenpanija. Brittein saarilla uskottiin, että koirat karkaavat syysmyrsky öinä kopeistaan mukaan tähän ajoon voimatta vastustaa Hernen kutsua. Sen takia kotieläimet lukittiin visusti sisään syysmyrskyillä.
Hernen läsnäolon voi tuntea metsissä yhä nykyäänkin lähes yhtä vahvasti kuin Vihreän miehen. Ja kuuntelepa seuraavana syys myrskyn yönä tuulen ääntä. Veikkaan että kykenet helposti ”kuulemaan” tuulen vinkunassa ikään kuin metsästystorven äänen tai ajokoiralauman ulvonnan ja innon.
Myrskyt lakaisevat luonnon energiat puhtaaksi, sen voi tuntea myrskyn jälkeisenä aamuna luonnossa. Herne Metsästäjä yhtä lailla kuin Odin, suorittavat meille kaikille tärkeää työtä kootessaan ja ajaessaan ihmisten maailman harhailemaan jääneet kuolleiden sielut ja erilaiset negatiiviset henkiolennot yhteen ja viemällä heidät syys öinä kekrin lähetessä henkimaailman puolelle pois ihmisten maailmasta.
Se joka etsii viisautta luonnon kanssa toimimiseen, metsien suojelemiseen, oikeuden tapahtumiseen esimerkiksi, jos jokin suojeltu metsäalue yhtäkkiä uhataan hakata maahan tai maagiseen työskentelyyn, on tervetullut Hernen luokse. Herneelle voi omistaa samoja lahjoja kuin Vihreälle Miehelle, ne ovat myös hänelle mieluisia.
CERNUNNOS
Cernunnos puolestaan on yksi sarvekkaiden jumalien todella vanhoista hahmoista, vähintään yhtä muinainen kuin Pan, ellei vieläkin vanhempi. Cernunnosta ja Herneä pidetään usein yhtenä ja samana sarvekkaana jumalhahmona, mutta historian valossa he eivät tätä kuitenkaan ole. Nimi Cernnunos suomennettuna merkitsee ” jumalaa, jolla on sarvet” ja hänen nimensä on kaiverrettu yhteen neljästä kivilohkareesta ja Cernunnoksen kuvasta muodostettuun pilariin Pariisin Notre Damen kirkossa. Kyseinen pilari on ajoitettu iältään noin vuoteen 100 jälkeen ajanlaskumme alun.
Suurin osa Cernunnokseen viittaavista kaiverretuista kuvista ja muista historiallisista todisteista on löydetty Ranskasta nykypäivän Pariisin lähistöltä. Tähän on kuitenkin yksi poikkeus, Englannista löydetty, ilmeisesti Tanskasta sinne tuotu Gundestrupin pata, jonka sisäsivulla on ilmeinen kuva Cernunnoksesta.
Vielä varhaisempia, maalattuja kuvia hänestä löytyy kivikauden luolamaalauksista. Niistäkin iso osa on Ranskan alueella, joissa sarvipäinen ihmishahmo toistuu usein yhteydessä, jonka tulkitaan viittaavan jumaliin.
Gundestrupin padassa ja luolamaalauksissa Cernunnos kuvataan usein ihmisen saaliiksi metsästämien hirvieläinten ympäröimänä. Täten hänen voidaan katsoa liittyvän luonnon ikuiseen syntymän, hedelmällisyyden, lisääntymisen ja kuoleman kiertoon, jossa riistaeläin antaa henkensä, jotta jollakulla toisella olisi ruokaa ja mahdollisuus selvitä talven ylitse.
Cernunnos onkin täten eläinten, metsästyksen, vaurauden ja hyvinvoinnin, villien luonnonalueiden ja saalieläinten kuoleman kautta myös kuoleman ja tuonpuoleisen jumaluus. Hän on nykypäivän maailmassa luultavasti suositumpi, kuin oli Ranskan muinaisten kelttien parissa.
Vanhoista jumaluuksista on olemassa mielettömät määrät tietoa kirjoissa ja internetissä.
Mikäli aihepiiri ihan todella kiinnostaa, etenkin englanniksi on saatavilla valtaisat määrät tietoa tästä aihepiiristä, johon suosittelen lämpimästi tutustumaan.
Paras lukemani kirja vanhoista sarvipäisistä jumalista on Jason Mankeyn The horned God of the witches, jota suosittelenkin lämpimästi, mikäli asian syvempi tutkiminen kiehtoo.
[/et_pb_text][/et_pb_column][/et_pb_row][/et_pb_section]
0 kommenttia