Olen tällä artikkelillani tarttumassa kirjallisuuden suureen nimeen ja hänen tuotantoonsa. Koen
itseni todella pieneksi tämän jättiläisen rinnalla. Mitä sanottavaa minulla voisi olla miehestä, joka aikanaan
loi yhtenä ensimmäisistä kirjailijoista pohjan eniten maailmassa rakastamalleni genrelle?
Mitä todella kiinnostavaa sanottavaa minulla voisi olla itsestäni, tähän kirjallisuuslajiin aikanaan ala- ja
yläasteen taitteessa tarttuneesta, jolle juuri fantasia osoittautui pelastukseksi maailmassa, joka oli vähällä
murtaa minut ennen kuin elämä ehti edes kunnolla alkaa?
Tolkien oli anglosaksisten kielten tutkija ja opettaja Oxfordin yliopistossa. Hänen
rakkautensa ja asiantuntemuksensa Euroopan mytologiaan, myös Suomen kieleen ja Kalevalaan, näkyvät
Tolkienin tuotannossa.
Tolkienin suurtyö, Taru sormusten herrasta, on minulle lähes Raamattuun verrattavissa oleva teos. Sen
juoni ja henkilöhahmot ovat vaikuttaneet minuun elämän varrella syvästi ja muuttaneet ajatteluani ja
käsitystäni maailmasta pysyvästi.
Tolkien avasi minulle maailmankuvan, jossa voi tapahtua todella vaikeita
ja pimeitä asioita, mutta myös näytti, miten niistä voi selvitä. ”Toivoa on aina olemassa, ”sanoo velho
Gandalf, yksi Tolkienin päähahmoista. Toivo, joka ei kuole synkimmässäkään pimeydessä ja nauraa vasten
pahuuden kasvoja, on Tolkienin ensimmäinen kantava teema läpi koko hänen Keski- Maata käsittelevän
tuotantonsa.
Muistan yhä itseni nuorena, elämän jo varhain kolhuille lyömänä pienenä ihmisenä, jonka käsiin
kirjastoautossa sattuivat ensin C.S.Lewisin Narnia kirjat. Ne olivat rakkautta ensi silmäyksellä. Olin päässyt
kurkistamaan maailmaan, joka tarjosi minulle pakotien oman elämäni silloin lähes sietämättömistä oloista.
Maailmaan, jossa tapahtui todella pahoja, pimeitä tai julmia asioita, mutta jossa myös selvittiin niistä
toivon, ihmisen sisäisen voiman ja magian avulla. Kysyessäni kirjaston aikuiselta lisää
samanlaista lukemista, minulle suositeltiin pian Tolkienin Tarua sormusten herrasta.
En tarttunut siihen moneen vuoteen, kenties aavistaen miten syvän ja pysyvän jäljen kyseinen kirja minuun
jättäisi. Luin muuta, ja niin tutustuin Ursula K. LeGuinin Maamereen, Edgar Rice Burroughsin vähemmän
tunnettuun Mars sarjaan ja lukuisaan joukkoon yksittäisiä fantasia- ja scifi kirjoja. Olin jo aikuisuuden
kynnyksellä, 16- tai 17-vuotias, kun lopulta päädyin lukemaan Tarun sormusten Herrasta.
Kokemukseni mukaan elämässä sattuu usein tarpeellisia asioita juuri oikealla hetkellä. Näin kävi tämänkin
kirjan kanssa. Se pimeä, mitä omassa elämässäni oli koko lapsuuden ja teini-iän pyörinyt, tiivistyi yläasteen
loppupuolella ja ammattiopintojen alussa. Kuljin muutaman vuoden itsetuhoisten ajatusten painamana,
sellaisessa pimeydessä, että en toivoisi sitä kokemusta kenellekään toiselle ihmiselle. Tolkienin kirjan
lukeminen avasi minulle uudenlaisen ajattelutavan ja antoi rohkeutta jatkaa elämää
tilanteessa, jossa lähes päädyin lopettamaan sen.
Hänen kertomuksensa pikkuisesta hobitista, jonka hellittämätön toivo muutti maailman ja poisti sieltä
pimeyden, loi minulle toivoa, jolla selvisin oman
elämäni pahimmasta vaiheesta yli ja uskalsin jatkaa elämää kaikista kolhuistani huolimatta.
Sen tosiasian rohkea ja rehellinen tunnustaminen, että maailman julmien ja pimeiden puolien kanssa
tekemisiin joutuminen voi haavoittaa jopa suurintakin sankaria ja jättää pysyvän jäljen, sai minut
kuuntelemaan Tolkienia.
Toivolla on varmasti ollut valtava merkitys myös Tolkienille itselleen. Hän kirjoittaa eräässä kirjeessä
tulevalle vaimolleen ”Minun on selvittävä hengissä, jotta juuri keksimäni kieli ei kuole minun mukanani.”
Kyseinen lause löytyy kirjeestä, jonka Tolkien laati ensimmäisen
maailmansodan aikana, ollessaan upseerina Ranskan ja Saksan välisissä juoksuhaudoissa. Niille jotka
tuntevat sotahistoriaa, on selvää, että Tolkien kohtasi juoksuhaudoissa maanpäällisen helvetin.
Uskallan väittää, että pohja Tolkienin elämäntyölle syntyi noina vuosina. Vaikka kaikki alkoikin haltijoiden
kielestä, jonka hän kielitieteilijänä muun muassa suomen ja kymrin kielen pohjalta itse keksi, niin kielen
ympärille syntyi pian kokonainen myyttinen maailma.
Tolkien on itse todennut, että hobitti Frodon paras ystävä, Samvais Gamgi, on toisinto hänen
sotilaspalvelijastaan rintamalla. Sam on oikea toivon ruumiillistuma, jonka rakkaus isäntäänsä kohtaan ja
hellittämätön ja yhtä aikaa pieniin arkisiin asioihin kiinnittynyt toiveikkuus saavat Frodon jaksamaan
tehtävänsä loppuun asti ja selviämään siitä kunnialla. Ilman Samia Frodo olisi ollut tuhoon tuomittu.
Tämä onkin mielestäni Tolkienin toinen kantava teema. Ilman toisiamme, ilman ystäviä tai käsiä jotka
palvelevat salassa ja näkymättömissä sitä mikä on hyvää, totta ja oikein tässä maailmassa, meistä kukaan ei
selviäisi. Tämä teema lyö lävitse koko kirjan. Tolkien tekee erittäin selväksi, että edes suuret ja mahtavat:
sankarit, velhot ja haltijat, eivät selviä ilman toisia, jotka auttavat heitä.
Myös minun elämässäni tämä Tolkien työn lävitse lyönyt toinen teema on osoittanut voimansa. Sillä pian
Tolkienin kirjojen ensimmäisen läpilukemisen jälkeen elämääni käveli eräs nuori mies, josta tuli
myöhemmin aviopuolisoni. Hänen mukanaan elämääni tuli joukko ihmisiä, joista tuli varhaisaikuisuuden
voima ja pelastusrengas. Löysin elämäni ensimmäiset todelliset sielunsukulaiset ja ystäväjoukon, jonka
keskinäinen rakkaus ja luottamus kantoi yli jopa yhden kuolemasta. Kuolema oikeastaan vain lujitti
keskinäisiä välejämme.
Rakkaus on ollut minulle kantava voima koko elämän. Rakkaus on antanut voimaa myös minulle silloin, kun
on pitänyt valita oikean ja helpon välillä. Sellaiset valinnat, etenkin kun ne usein tehdään salaa ja yksin, eivät
ole helppoja kenellekään. Minulle ajatus toivosta, joka ei koskaan kuole ja ajatus siitä, mitä rakastamani
ihmiset sanoisivat valinnoistani, ovat antaneet voimaa tehdä oikein silloinkin, kun se ei ole ollut helppoa.
Tolkienin elämäntyö ja kirjat ovat minulle näin ollen mittaamattoman arvokkaita. Etenkin, kun olen itse
tarttunut viestikapulaan, jota hän ojentaa menneestä eteenpäin hänen kirjojansa lukeville ja toisille, jotka
kirjoittavat itse.
Tolkien tahtoi kirjoillaan luoda Kalevalan kaltaisen myyttisen selityksen sille, mistä Englanti on syntynyt ja
sen asukkaat peräisin. Hän tosin myös sanoi, että luopui koko ajatuksesta jossain kohtaa kirjailijan uraansa,
pitäen sitä liian suurena ajatuksena yhden kuolevaisen tehtäväksi.
Tolkienin koko persoonaan ja elämäntyöhön löi leimansa vakaumus, jonka mukaan tarinoiden tulee
heijastaa jotain ihmistä suurempaa. Ei saarnana, tai allegoriana, vaan hyvänä tarinana, joka puhuttelee
ihmistä epäsuoraan ja jättää tilaa hänen omille tulkinnoilleen.
Minä itse, sekä hänen lukijanaan, että saman kirjallisuuslajin kirjoittajana olen iloinen, jos onnistun
elämässäni tekemään jotakin samankaltaista. Mikäli elämäni osoittaa toivon ja rakkauden voimaan ja
kirjoittamillani tarinoilla ja kirjoilla saan ihmiset ajattelemaan itseään suurempia teemoja, voin sanoa, että
se kaikki oli sen arvoista.
Tämän artikkelin lähteinä on käytetty Tolkienin elämänkertoja, internetistä löytyviä tietoja ja erityisesti Humphrey Carpenterin toimittamaa kirjaa J.R.R. Tolkien: kirjeet