Keitä haltijat ovat?
- Haltijat ovat yksinkertaisesti sanottuna se kauneus, joka piilee tämän näkyvän maailman reunoilla ja lomassa. He ovat luonnon kaunis, oman villin musiikkinsa tahtiin tanssiva sydän.
- Haltijat ovat ihmistä lähinnä kaikista henkiolennoista, heidän maailmansa on omamme reunoilla ja lomassa.
- Haltijoita on monenlaisia. Aina pitkistä ja kauniista Sidheistä tai Ljusalfheimin haltijoista pieniin, rumiin ja ihmisestä kerta kaikkiaan kummallisiin.
- Osa heistä auttaa tai suojelee kriisin ja vaaran hetkellä. Osa valvoo tiettyä paikkaa tai taloa. Osa suojelee ihmisiä. Osa luo tähän maailmaan kauneutta ja ihmeen tuntua. Osa luo illuusioita ja harhakuvia, jotka voivat eksyttää varomattoman.
- Haltija kansaan kuuluvat myös valaistuneet esi-isät, marat, tontut, hiidet ja paikan/talon haltijat
- Vanhoista jumalista Rhiannon, Morrigan, Cernunnos, Freya ja Freyr ovat niitä, jotka hallitsevat haltija valtakunnassa.
Vaikka haltijat ovat meitä ihmisiä lähellä, on syytä muistaa, että he ovat oma, erillinen henkiolentojen ryhmänsä. Heillä on omat tavat, omanlainen huumorintaju ja omat mieltymykset eri asioiden suhteen. Haltijat ovat usein myös hyvin herkkiä, he eivät arvosta ihmistä, joka ei viitsi nähdä vaivaa ja opetella kohtelemaan heitä kuten heidän tapoihinsa kuuluu. Vaivan näkeminen myös kannattaa.
Silloin kun ihmisen maailman ja haltijoiden maailma kohtaavat ja me lähestymme toisiamme avoimesti, rehellisesti, kunnioittavasti ja rakkaudella, on suuren magian löytäminen mahdollista. Haltijoiden ja ihmisten yhteistyö ja maailmojen limittyminen edes hetkittäin antaa käyttöön sellaista maagista voimaa, joka voi suuresti auttaa parantamaan ja korjaamaan niitä tuhoja, joita me ihmiset olemme tehneet Äiti Maalle.
Haltijaetiketti, eli miten lähestyä haltijoita oikein?
- Puhu totta. Tai enemminkin, elä totuudenmukaisesti. Se tarkoittaa rehellisyyttä sekä itselle että toisille. Meistä harva on mestari tässä heti alkuun, etenkään itsensä osalta. Mutta aito ja rehellinen parhaansa yrittäminen riittää.
- Kunnioita luontoa. Siivoa jälkesi. Jos teet ulkona energiatyötä, muista kysyä siihen lupa paikan haltijalta. Älä roskaa. Kiitä lähtiessäsi luonnon paikkaa ja sen haltijoita.
- Vie kaikki lahjat haltijoille ulos. Huomioi lahjoissa, että ne eivät ole ympäristöä roskaavia tai tuhoavia.
- Haltijat rakastavat voita, hunajaa, juustoa ja leipää.
- He arvostavat erityisesti, jos teet itse, eli leivot itse vaikka sämpylöitä tai sekoitat hunajaa ja maitoa juomaksi, jonka jätät ulos sopivaan paikkaan. Silloin lahjassa on mukana sinun oma energiasi.
- Haltijat pitävät myös kaikista kiiltävistä metalliesineistä. Huomioithan, että rautaa ei pidä olla mukana niissä, rauta on haltijan myrkky ja surma.
- Hyväksy huumori ja kepposet itseesi kohdistettuina, haltijat saattavat tehdä niin.
- Pidä aina lupauksesi haltijoille. Älä lupaa sellaista mistä et ole varma pystytkö pitämään sen.
- Älä syö tai juo mitään haltijoiden sinulle antamaa (koskee lähinnä transsia tai meditaatiota) Muistathan kaikki tarinat ja sadut siitä, miten haltijoiden luona syöty ruoka tai juoma on vaivuttanut ihmisiä sadan vuoden uneen? Tai aiheuttanut sen, että joku on kadonnut kotoaan sadaksi vuodeksi ja palannut vasta sitten? Nämä tarinat ovat eteenpäin siirtynyt varoitus.
Nyt ehkä ihmettelet, että mistä minun oma suhteeni haltijoihin oikein alkoi? Ja kuka minä olen ylipäänsä puhumaan heistä?
Minun tieni kotiin
Tieni takaisin kotiin, takaisin tanssimaan haltijavaltakunnasta kuulemani musiikin tahtiin, alkoi jo hyvin varhain lapsena. Niin kaukana taaksepäin kuin pystyn muistamaan. Minulla ei ollut silloin vielä heille nimeä. Mutta luonnossa kulkiessani minä vain tiesin. Tiesin, että tämän näkyvän maailman reunoilla ja takana on jotakin kaunista. Jotakin jonka kanssa koin olevani turvassa. Jotakin jota rakastin ja joka muutti lapsena ympäröivän luonnon sellaiseksi, että se ruokki mielikuvitusta.
Puhuin usein yksin ulkona ollessani ja kävellessäni sille mikä ympärilläni oli näkymätöntä, mutta minkä tiesin lapsen erehtymättömällä vaistolla olevan siellä, kuulevan minua. Ja olin onnellisimmillani silloin kun olin siellä, kävelemässä metsässä tai pitkin hiljaista tietä kouluun. Puhumassa ääneen sille näkymättömälle, joka ympäröi minua.
Lapsuuden muuttuessa kouluiäksi, alkoi tarinan seuraava osa. Minä opin lukemaan. Ja lukutaidon myötä tarinoiden maailma aukesi minulle. Eikä minkä tahansa tarinoiden, vaan niiden, joihin mielikuvitukseni oli aina tuntenut eniten vetoa. Tarinat taikuudesta, haltijoista, keijuista, lohikäärmeistä ja etenkin toisista, taianomaisista maailmoista veivät minut mukanaan hyvin varhain.
Joskus yläasteen alussa tietysti ymmärsin viimeistään, että toiset maailmat ja taikuus eivät olleet ”totta”. Ymmärsin, että en voinut enää edes leikkiä, että ne olisivat, en ainakaan ilman että minut leimattaisiin tärähtäneeksi, omituiseksi, huolestuttavaksi lapseksi, joka ei erota reaalimaailmaa ja mielikuvitusta toisistaan. Opin siis vaikenemaan. Osin työnsin nämä asiat ulos mielestäni. Sulkeuduin.
Silti, mikään ei kyennyt sammuttamaan sisälläni kytevää kaipausta. Se sai minut uppoamaan kirjoihin, mielikuvitukseen ja tarinoihin enemmän kuin muihin ihmisiin koko yläasteen ajan. En tiennyt sitä silloin, mitä oikein etsin niistä. Nyt tiedän. Etsin avainta, joka avaisi minulle oven haltijoiden olemassaoloon. Etsin ovea takaisin kotiin luonnon sydämeen.
Vaikka en itse sitä tiennyt silloin, opin paljon tarinoiden taikavoimasta siinä samalla. Ajattelepa asiaa hetki. Ajattele tarinoiden mahtia. Ihmisen aivoissa on sisään rakennettu kyky juurtua niihin, hyväksyä ne. Kun hyväksymme jonkin tarinan, me alamme kertoa sitä edelleen. Ja kertomuksestamme tulee aikojen saatossa hyväksytty totuus.
Hyvänä esimerkkinä tästä ovat lehtien tietynlaista ulkonäköihannetta ylläpitävät tarinat. Tai tulevaisuudella pelottelevat tarinat. Kun luemme niitä tarpeeksi, me hyväksymme ne ja niistä tulee totuuksia, jotka muovaavat tekojamme, ajatuksiamme ja uskomuksiamme tiettyyn suuntaan.
Noiden lehtien tarinoiden sijaan minä juurruin tarinoihin haltijoista, taikamaailmoista ja siitä, että ihmisellä saattaisi olla mahdollisuus tietyissä olosuhteissa päästä livahtamaan toiseen maailmaan. Vaikka en tiennyt sitä itse, lukemani tarinat, oma mielikuvitukseni ja tarinat, joita aloin yläasteen kuluessa kirjoittaa, pitivät minussa yllä yhteyttä haltijoiden maailmaan. Ne pitivät minussa syvällä olevan haltijan sydämen elossa.
Yläaste meni menojaan. Muutamia vuosia sen jälkeen löysin ihmisen, josta tuli nykyinen aviopuolisoni. Puolisoni mukana elämääni tuli ihmisiä, joiden maailmankuva oli läheisempi omani kanssa, kuin kenelläkään aiemmin.
Löysin heidän kauttaan ensimmäiset noitakirjani ja totesin sekä hämmästyneenä, että riemuissani, että maailmassa oli sittenkin aikuisia, korkeastikin koulutettuja ihmisiä, jotka uskoivat asioiden muuttamiseen magian avulla, siihen että muut taikamaailmat olivat todellisia ja että muihin maailmoihin saattoi olla yhteydessä, erityisesti transsityön ja meditaation välityksellä. Minä en siis ollutkaan ainutlaatuisen hullu ja tärähtänyt ihmeellisten uskomusteni kanssa.
Tieto siitä, että magia on todellista, että haltijoita on sittenkin olemassa ja että ihminen pystyy halutessaan muuttamaan tahdonalaisesti tietoisuudentilaansa ja sillä tavalla vierailemaan toisissa maailmoissa, olivat vastaus koko elämän kestäneeseen erilaisuuden, vierauden ja kipeän koti-ikävän tunteeseen. Ne paransivat haavan, joka minussa oli ollut lapsesta saakka, tunteen siitä, että olen ydintäni myöten vieras ja muukalainen tässä maailmassa.
Arvostan eri asioita kuin muut, katson maailmaa toisin ja olen ylipäänsä ”kuin kolmion muotoinen palikka, joka yrittää turhaan tunkea itsensä lävitse ympyrän muotoisesta reiästä”, kuten usein asiaa olen kuvannut.
Palasten loksahdellessa hiljalleen paikoilleen, aloin muodostaa itsestäni toisenlaista tarinaa, kuin siihen asti olin kertonut. Aloin ymmärtää, että tietyt ominaisuuteni, kuten herkkyys, syvä rakkaus kieleen ja sanoihin, mielikuvitus ja luovuus olivat itseasiassa haltijamaisia ominaisuuksia minussa. Aloin löytää sitä, kuka ja mikä olen oikeasti.
Nyt pystyn sanomaan ääneen, että olen noita, jonka sisällä sykkii elävä ja voimakas haltijan sydän. Minussa elää haltijan tietoisuus.
Enkä ole yksin tämänkään ajatukseni kanssa. Noituudessa on olemassa traditio nimeltä Feri, joka opettaa, että ihmisen tiedostaessa tietyt asiat riittävän pitkälle, hän löytää itsestään juuri sen, että on sydämeltään ja tietoisuudeltaan yhtä haltijamaailman kanssa.
Me emme ole kehoja, joilla on sielu tai henkisiä kokemuksia. Me olemme osa Alkulähteestä syntynyttä henkien joukkoa, täysin samalla viivalla ja samanarvoisia kuin meitä ympäröivät haltijat ja muut henkiolennot ovat. Ainoa asia, joka erottaa meidät heistä, on se, että me olemme valinneet inkarnoitua fyysiseen kehoon. Me kuljemme silti rinnatusten, saman arvoisina, samaa laulua laulaen ja saman musiikin tahdissa tanssien, kuin haltijat ja muut henkiolennot.
Suhde haltijoihin tänään
Haltijoilla ja ihmisillä on pitkä yhteinen historia. He ovat olleet täällä ihmiskunnan aamuhämärästrtä saakka.
He etsivät edelleen ihmisiä, jotka pystyvät kuulemaan ja näkemään heidät ja joiden kanssa voi tanssia yhä yhdessä luomisen ja luomisvoiman villin musiikin tahdissa.
Pääasiassa he pitävät meistä ihmisistä, eikä heitä tarvitse sen takia pelätä. Kunnioittava ja avoin suhtautuminen on sen sijaan hyvä asia, aivan kuten mihin tahansa uuteen kulttuuriin tai olentoon tutustuessa.
Muinainen pohjoinen maailmankuva muodostaa laajemman viitekehyksen, jonka sisään käsitys haltijoista solahtaa kauniisti. Samoin shamanistinen maailmankuva ja myös useimpien noitien maailmankuva. Muinaisesta pohjoisen maailmankuvasta voit lukea lisää tästä.